05.05.2018

Tappajahigh 8A+ ...vai B

"Ihmisen elimistössä tapahtuu 30-vuotiaana dramaattinen muutos. Kasvuhormonin tuotto lakkaa ja lihas muuttuu läskiksi"

Kaikkien kohdalla se ei vain tunnu pitävän paikkaansa. Äkkiseltään Suomi-kiipeilyssä tulee mieleen ainakin Juha Olli, Rami Haakana ja Peter Hammer, jotka kaikki ovat osoittaneet kyseisen väitteen vääräksi. Jokainen kolmikosta tuntuu kiipeävän aikuisesta iästään huolimatta samalla (tai kovemmalla) tasolla, kuin koskaan aiemmin.

Trion ensimmäinen jäsen Jolli kiipesi eilen kiipeilyuransa kovimman reitin ja kaiken lisäksi vielä ensinousi sen. "Tappajahigh 8A+/B" sijaitsee Huhtasen kivellä Imatran kupeessa. Huhun mukaan herra on reittiä työstänyt vuosia, joten en malttanut olla tarttumatta puhelimeen muutaman tarkentavan kysymyksen merkeissä.

Mestari Olli ja Tappajahigh 8A+. Southern Carelia

Kuka?
Juha Olli, kuvataideopettaja ja voimavalmentaja. 48 vuotta (49 tässä kuussa). Kiipeilyharrastevuosia parisenkymmentä.

Reitti?
Linja on ollut enemmän ja vähemmän mielessä noin 7 vuotta. Alkuun se oli lähinnä unelman asteella, sillä se sijaitsee Huhtasen kotikiven korkeimmassa ja uljaimmassa kohdassa. Kivi on siinä mielessä itselle kiitollinen, että kotipihasta kivelle on matkaa vain n. 400m. Tästä syystä napakampienkin reittien työstä on ollut suhteellisen helppoa, kun on voinut kytätä optimaalisia olosuhteita (lämpötila, ilman suhteellinen kosteus, tuuli...)

Reitti itsessään on varsin simppeli. Korkeutta 7 metriä. Kiipeily on omille ominaisuuksille melko lailla täydellinen, ei ihmeellisiä kikkailuja vaan oleellista on jaksaa roikkua ja vetää otteista. Reitin vaikein osa löytyy ensimmäisestä 4,5 metristä. Tämä väli selvitetään viidellä muuvilla, jotka ovat siis suhteellisen pitkä, vaikka otteetkin ovat pieniä ja huonoja. Yläosakin on suht napakka, vaikka onkin merkittävästi alaosaa helpompi. Työstelin yläosaa köydellä, koska kivi on oikeasti korkea. Kuumotusta lisää se, että lippa ei ole toppi, vaan pelastajaote löytyy vasta metrin päässä lipasta. Kuumotusta ei vähennä se, että vika muuvi tehdää kneebarista, josta on ihan mahdollista pudota.

Profiili on noin 10-15 astetta hänkkäävä ja melko lailla kaikki otteet ovat jonkinasteisia krimppejä, ei erikoisuuksia.

Ensimmäisen parin vuoden aikana en käytännössä päässyt muuveista kuin 2-. Toka ote on sen verran huono, ettei vain ollut jakoja pysyä siinä ennen kuin sai lisää jerkkua sormiin.

Seitsemän vuoden aikana sessioita kertyi joka kevät ja syksy viitisen kappaletta per sesonki. Ne pyrin keskittämään aina mahdollisimman hyviin keli-ikkunoihin.

Mikä oli fiilis kiven päällä?
Olen tavallisesti aika pulpattaja, mutta tällä kertaa makoilin kiven päällä ihan hipi hiljaa varmaan 15 minuuttia. Oli sellainen "Hoh Hoijaa" -olo. 

Treenaaminen? Teitkö siihen muutoksia erityisesti tuota reittiä silmällä pitäen?
En varsinaisesti ole tehnyt kyseistä reittiä silmällä pitäen erikoistreenejä. Varsinaista treenaamista on tullut kuitenkin pohdittua ja muutettua aika oleellisesti vuosien varrella. Viimeisten parin vuoden aikana talvitreeneissä painopiste on ollut n. 1/2 ominaisuustreeneissä (otelauta, puntti...) ja 1/2 kiipeilyssä.

Otelautailussa merkittävimmät kehityskohdat ovat tulleet siirtovaikutuksessa sisältä ulos. Olen pyrkinyt analysoimaan omia heikkouksia otetyypeissä ja nivelkulmissa ja kehittämään sitä kautta omia heikkouksia. Ilahduttavan hyvin tämän avulla siirtovaikutus ulkokiipeilyyn onkin toiminut hyvin. Teen edelleen otelautaa määrällisesti paljon (välillä 2-3h per sessio, 3-4 päivääkin putkeen). Monen muunkin kannattaisi varmaan pysähtyä pohtimaan omia heikkouksia ja vahvistaa niitä, jotta talven treeneistä saisi mahdollisimman paljon irti. Toki samalla olisi hyvä pohtia kauden tavoitteita ja treenata niitä silmällä pitäen.
Näkökulmaa tarpeen mukaisesti modattuun otelautaan.

Sisäkiipeilyssä en yhä edelleenkään saa itsestä irti maksimeja, joten niiden aikana olen pyrkinyt keskittymään volyymiin ja monasti sisäkiipeilypäivät ovat ns. kakkospäiviä kovemman treenin jälkeen. Omat nahkat eivät myöskään ole kovin hyvin sisäkiipeilyssä toimivat, joten vaikeampaa projektointia ei tule tehtyä kun nahkat sippaa. Poikkeuksena Pohjanmaa (Seinäjoki), jossa tuli viime 10 päivän lomareissun yhteydessä kiivettyä MURIKKA Cavella 9 treeniä ja koko ajan sujui hyvin. 15 astetta lämmintä ja kosteusprosentti 35, joten sormet ei lähmää.

Varsinkin tänä talvena on tullut myös jonkin verran tehtyä pitkästä aikaa punttia ja sekin on ollut ihan mukavaa.

Painon merkitys?
Itselle sillä ei ole ollut kovin dramaattista vaikutusta. Alimmillaan paino on tainnut käydä 82kg:n paikkeilla. Tällä hetkellä kisapaino suorituspäivänä oli 87kg ja olo oli vahvempi kuin aiemmin. Joten en ota siitä stressiä.

Miten kiipeilyn määrä on muuttunut iän ja harrastevuosien myötä?
Monasti kuulee pohdintaa siitä, että ei voi enää treenata, kun ei palaudu. Itse en usko tuohon ajatteluun. Toki olen itsekin vähentänyt omaa kiipeilymäärää varsinkin viime vuosien aikana reilusti, mutta aiemmin omat määrät olivatkin aika mahdottomia. Varsinkin köysikiipeilyn aikaan tuli kiivettyä monasti 4-5 päivää putkeen ja pumppukestävyys kasvoikin hyvin. Itselle nousi kuitenkin aina probleemaksi se, että pumppukesto vei maksimivoimat, joten boulderjerkku hävisi tyystin. Köysikiipeilyn lopettamisen jälkeen olen saattanut välillä pitää 3-4 välipäivää treenistä ja voima on kuitenkin tarttunut koko ajan ilahduttavammin. Saatan toki edelleen treenata useana päivänä putkeen (varsinkin ulkona), mutta sessiot ovat tuolloin lyhyitä. Olen aika ronkeli nahkojen puolesta ja en halua kuluttaa niitä liian ohuiksi. Veriset sormet kun eivät tunnut pitävän missään.


Seinäjoen hyvä puoli on, että sormet ei kiivetessä mähmää. Edes kuuman ruotsalaisen maailmanstaran seurassa.

Onko ikä tuonut mitään muuta merkittävää mukanaan?
Varmaan armollisuutta itseään kohtaan. Itselle tosi tärkeä homma oli muutama vuosi sitten, kun kykeni hyväksymään, että on sisällä huono kiipeämään. Tämän lopputuleman jälkeen on ollut paljon helpompaa käydä treenaamassa, vaikka hallilla/ halleilla olisi muitakin ihmisiä ja osa saattaa jopa tuijottaa. Sain pohdittua pääni sisällä, että kyllä se siirtovaikutus talven treenaamisesta pihalle tulee vaikka talvella se tuntuukin turhauttavalta. Olen myös pyrkinyt tietoisesti kääntämään ajattelua pois jonninjoutavista itselleen selittelyistä "tuossa ollaan liian paketissa, tuo muuvi on liian pitkä, tuo ei sovi omille välityksille...". Tietoisesti olen yrittänyt myös haastaa itseäni yrittämään probleemia oman mukavuusalueen ulkopuolella, jotta heikkouksia voisi jälleen kerran vahvistaa. Kirjoitin omalle kotiseinälle mankalla vanerinkulmaan "FOCUS". Tänään voi tuntua huonolle, mutta se ei tarkoita että olet huono. Joten keskity tekemään parhaasi joka treenissä.

Pihallahan tilanne on täysin toinen. Jos haluaa kiivetä itselleen mahdollisimman vaikean reitin, on tietenkin järkevää valita reitti joka palvelee omia vahvuuksia täydellisesti.

Fyysisen puolen lisäksi olen yrittänyt tehdä töitä myös mentaalipuolen kanssa. Tämän reitin osalta esimerkiksi muuveja ei tarvinnut kerrata joka ilta nukkumaan mennessä, mutta psyykettä piti tietoisesti vahvistaa pelon roolin kannalta. Reitti on oikeasti aika pelottava ja vaarallinenkin, vaikka landing onkin tasainnen. Viime syksynä jäädyin high pontissa, kun en ollut valmistautunut henkisesti sinne saakka pääsemiseen. Teinkin jonkin verran töitä sen eteen, että sama ei toistuisi tänä keväänä.

Onko kivi kiivetty nyt tyhjäksi projekteista?
Ei, kyllä siitä vielä ainakin pari-kolme linjaa löytyy. Helpoin on noin 8B vaikeustasoa, sitä on nuori-Koponen käynyt testailemassa ja tällä kaudella voimaa on tarttunut, joten voisi kuvitella projektin aukeavan. Paria muuta Anton tutkiskeli muutama vuosi sitten laskeutumalla ja totesi niissä olevan tarpeeksi, muttei liikaa otteita. Niiden vaikeus onkin sitten osastoa "napakampi".
Rauha ja Onni.

Kiitokset ja onnittelut vielä!
Kiitos vaan ja tervetuloa kaikille testailemaan.