27.03.2017

Dark Horse Series: Perttu Ollila, Kustavin halkeamapantteri

Perttu Ollila. Jo aikuisen miehen ikään ehtinyt halkeamakiipeilyn keihään kärki Vakka-Suomesta. Kuvissa moni lukija tunnistaa herran poninhännästä ja pullakoista hauiksista (joista toinen on valitettavasti ollut hetken pelistä pois). Kun on kysellyt kiipeilyn harrastajilta heidän arvostamiaan kiipeilijöitä, on useammasta kuin yhdestä suusta noussut esiin ajatus pioneereistä, jotka avaavat reittejä toisten kiivettäväksi. Kustavin osalta voi Pertun kohdalla nostaa hattua päästä, sillä sen verran monen reitin kohdalla ensinousijaksi on kyseinen herrasmies kirjattu. Kiitoksena ensinousupioneerin työlle, kukin lukija voi ottaa kesällä kalliolle mukaan oman teräsharjansa ja rapsutella jo avattujen linjojen kupeita hiukan puhtaammaksi, jotta ne kiipeilykuntoisina säilyvätkin.

Rautaneito ja ensimmäinen suvi Kustavissa, 2003. @Eljas Honka-Hallila


Paino/ Pituus/ Apinaindeksi?
63 / 174 / +10

Penkki ja Leuat?
Penkki-innostuksen aikaan tuuppasin oman painon kaksinkertaisena. En usko siitä olleen mitään hyötyä kiipeilyn kannalta, pikemmin päinvastoin. Viimeksi kun vetäisin, leukoja meni 62. Nyt olenkin sitten ollut puoli vuotta roikkumiskiellossa.

Sulle kävi syksyllä 2016 haaveri käden osalta. Mitäs siinä meni rikki/ miten se tapahtui? Alkaako kuntoutus näyttää jo valoa tunnelin päässä?
Se oli ihan vain sisäboulderointia, muuvina kaikki raajat irti -dyno viistoon ja lipan reunan yli. Jännittynyt vasen hauis kopahti vanerin kulmaan ja repesi irti luusta. Käteeni rakennettiin pikku ankkuri ja laitettiin jänne kasvamaan takaisin luuhun, pikkuhiljaa. Valoa näkyy jo tunnelin päässä, vaikka olo edelleen on yksikätinen. Takana on mitä pimein talvi, mutten viitsi säälitellä, sillä niin paljon kovemmin kiipeily on joitain tovereitani kolhinut.

Teini-ikäinen mutanttininja, 1994. @Perttu Ollila

Mikä veti aikoinaan kiipeilyyn mukaan ja mikä siinä pitää edelleen kiinni?
Kävin taannoin nostalgiakävelyllä lapsuuteni lähiössä ja totesin, ettei siellä taida olla kerrostalot pois lukien rakennusta, jonka päälle en olisi kiivennyt. Teini-ikä eksytti kamppailu-urheiluun, mutta palasin kiipeilyyn, kun löysin Turun sisäkiipeilytilat. Laji on niin monipuolinen ja kokonaisvaltainen sisältäessään kaiken sisäjumpasta seikkailuihin suurilla ulkoseinillä maailman toisella laidalla. Se on myös elämäntapa, jota nykyään työstän sopivaksi elämänkulun vaatimuksiin. 

Olet kiipeilyväen ajatuksissa parhaiten tunnettu halkeamien erikoismiehenä. Onko trädi sulle kiipeilyssä se juttu, vai tuleeko onnistumisen elämyksiä kapuilun muistakin osa-alueista?
Trädissä vapaus ja vastuu omasta noususta korostuu enemmän kuin sporttikiipeilyssä. Erilaiset halkeamat ovat ilmeisin tapa toteuttaa tätä ihannetta. Lisäksi feisseillä otteet ovat ties missä, mutta halkeamalinjoissa on yleensä koko matkalla jotain, mistä saan kiinni tai mihin voin tunkea raajani. En kiipeä sporttia sen kovempaa kuin trädiä. En edes osaa nimetä mitään erityisiä sporttionnistumisia, mutta trädissä onsight-cv:ssä on ikimuistoisia, korkean historiallisen prestiisin halkeamia: Thanatos, Twilight Zone... Mutta tulee niitä elämyksiä muualtakin. Olen aina tykännyt mielen ja räkin keveydestä, joka seuraa siitä, että lähtee onsaittamaan monen köydenpituuden puhdasta pulttireittiä. Korkeus ja ilmavuus saavat minut hihkumaan. Toistaiseksi en ole oikein saanut onnistumista yhdistymään silkkaan iloon, jos kapuilu on sitä, että nykäistään takamus irti maasta ja tehdään muutama muuvi patjan päällä.
Kakkosen kannustamista Skandinavian hienoimman halkeamapitchin päällä: Thanatos, 2009. 
@Perttu Ollila
Kumpi antaa paremmat sävärit: fyysinen runttaaminen hyvillä varmistuksilla vai henkinen ja hintsu hiippailu kuolemaa uhmaavilla piisseillä? Vai näiden yhdistelmä? Vai onko se päivästä kiinni?
Se on päivästä kiinni. Fyysinen ja täydellisesti varmistettava reitti on tavallaan hyvin sporttimaista. Silti erona tulee se, että piissit pitäisi pystyä laittamaan ja toisaalta pitäisi päättää, milloin jättää piissin laittamatta, jotta saa muuvit tehtyä. Mitä tulee säväreihin, reitin helppoutta kompensoi sen henkisyys. Onhan se mahtava tunne hiipiä norjalaista viitosen släbiä, kun mihinkään ei saa mitään ja ständipaikkaakaan ei näy missään. Fyysistä runttaamista kuolemaa uhmaavilla piisseillä taas pitää annostella harkiten ja juuri oikeisiin päiviin. Ne, ketkä sen taiten tekevät, tietävät, kuinka elämä moisessa amplifioituu. Sudenkuoppana tässä on se, että tuollaiset nousut voivat muodostua narkoottisiksi ja elämän vastaisiksi.

Treenaatko halkeamakiipeilyä varten mitenkään spesifisti, vai onko treeni talviaikaan peruspuntteilua ja sisäboulderointia?
Halkeamankaltaisuutta on hankala talvella tavoittaa. Ehkä jotain peruspuuhasta poikkeavaa ja halkeamataistelua palvelevaa on tullut tehtyä. Sen sijaan että antaisi treenimuuvien vain virrata, ne kannattaa opetella jäädyttämään kesken kaiken hyväksi toviksi ja kummissa paikoissa; pitäähän kesälläkin piissejä laittaa, eikä se aina käy niin nopeasti. Ylös kiipeämisen ohella on hyödyksi kiivetä aitoja muuveja myös alas. Kun nimittäin onsaitissa kumminkin lukee väärin ja tukkii kädenpaikat piisseillä, on sitten kiva pystyä putoamatta kiipeämään takaisin hyllylle tuumaustauolle. Kun taas selkeitä lepopaikkoja ei ole, pitäisi pystyä puolilevossa palautumaan nopeasti seuraavaan kovaan sekvenssiin. Opettelin itse kiskomaan leuat tasan 20 toiston sarjoissa siten, että palautukset supistuivat 60 sekuntiin. Sain 10 minuuttiin näin mahtumaan 140 leukaa. Oikeastaan kaikki yllä mainittu treeni on palvellut sitä, että olen ulkona niin vahvassa kunnossa, että voin kiivetä huonosti.

Entä kesäaikaan? Kiipeätkö treenimielessä esimerkiksi määrää vanhoilla reiteillä, vai meneekö aika uutta etsiessä ja reittejä avatessa?
Toistaiseksi uuden nälkä on ajanut muun ohi – ihan sillä hinnalla, että kohtuuttoman monet kauden kiipeilypäivistä ovat olleet pelkkiä linjanvalmistelupäiviä. Sainpa yhtenä kesänä harjausvammankin käteen. Ehkä ne uudet linjat täältä vähitellen loppuvat.

Millä keinoilla yleensäkin pidät kroppaa iskukunnossa (hauista lukuun ottamatta), kun et kuitenkaan ole enää ihan untuvikko?
Ikämiehellä korostuu kaikki se räplääminen kallion juurella ennen kovalle reitille lähtemistä. Sormien nivelet ovat itselläni Akilleen kantapää, jota olen hoivannut metyylisulfonyylimetaanin ja glukosamiinin cocktaililla. Lisäksi kesään kuuluu hevoslinimenttiä ja kylmäpussittelua, talveen ennen vanhaan ahkeraa avantouintia. Tapasin myös käydä hermoratahierojalla. Ihmiset näyttävät saavan hoivavaikutuksia kuka mistäkin. Selvästikään iskukunto ei ole vanhemmiten verenhimoisen treeniohjelman seurausta. Ehkä opettelen vielä itsekin chillauskiipeilyn alalajin.



Vakka-Suomen klassikot sinun mittapuusi mukaan TOP-3 tyylillä (ja mahdollisesti miksi):
Oma mittapuuni ei välttämättä tee klassikoita, vaan yleisö äänestää jammeillaan. Listaan vaikeusjärjestyksessä sellaisia, joiden klassikkoasema näyttää olevan yleisesti hyväksytty, enkä ymppää mukaan unohdettuja aarteita ja yhden kahden nousun reittejä.

Sormihalkeama:
1. Hirvi edellyttää sorminäppäryyttä ja herkkyyttä halkeamien välisissä siirtymissä julmetun komealla släbilaatalla. Kiipeilijät kiertelevät tätä kuin kissa kuumaa puuroa. Flässäsin reitin toistonousun vuonna 2002 – ja Kustavi-kiipeilyn eetos oli syntynyt.
2. Nostalgia on aiheellisesti arvostettu, sen pystyosuuden sormijammit syviä ja kokonaiskorkeus miellyttävä. Reitin rinnalle ja ylikin on kuitenkin pakko nostaa flarettavien sormijammien kestävyysreitti Kronos syö lapsensa. Huomaan itse aikoinaan aliarvoineen tämän reitin hienouden. 
3. Päiväuni on siitä poikkeuksellinen seudun vaikeista, jyrkistä reiteistä, että se on noustu useaan kertaan, enemmän tai vähemmän turpein sormin.
Ensinousija fiilistelee. Kronos syö lapsensa Hopiavuorella 2006. @Jenni Härkönen
Käsihalkeama:
1. Säkkipilli on Kustavin jammikouluhalkeama. Monet muut ovat tavoittaneet sen soinnin hienouden itseäni paremmin. Kunnioitin Säkkipillin5-vuotisjuhlissa reittiä nopeussooloamalla sen 10 kertaa peräjälkeen, ilman teippiä. Sähköpaimen on mielestäni kiehtovampi käsihalkeama tuossa vaikeusluokassa.
2. Dead Ringers alkaa rytmikkäällä käsijammailulla, kun taas yläosassa odottaa se, minkä takia monet Kustavin-kävijät ovat maanisesti kuluttaneet bensaa ja camalotin vaijereita.
3. Seireeni on tehty esijammilliseen aikaan ja on sittemmin tuntunut minusta paljon kepeämmältä. Silti reitti kuuluu vaatineen revenneitä vatsalihaksia ja koko kaudeksi turtuneita kämmeniä – klassikkoainesta siis.

Leveät röörit:
1. Kivekset on paras leveä chimney. Sen pyöreät kiilakivet ovat juuri sopivassa kohdassa ja toppauksen avautuma armelias. Silti, voiko sieltä pudota?
2. Kylmä hönkä nimensä mukaan puhaltaa heti kasvoille, ei mitenkään tervetulleeksi toivottaen. Onneksi kaikki eivät usko.
3. Kirnu viimeistelee Vakka-Suomen-reissun. Tämä kulmaoffari on matala, mutta ani harva jaksaisi useampaa Kirnua päällekkäin.

Halkeamaniksipirkka:
Pikku kivillä suosittelen etsimään kaikenlaisia rakosia ja paasien välisiä kolosia, jonne voi tunkea itseänsä oppimaan. Eikä muutenkaan pidä mennä metsään vain reittien saati numeroiden takia, vaan leikkimään. Yläköysittely ei ole oikeaa kiipeämistä, mutta halkeamatekniikka tulee kyllä parhaiten siinä, että ilman putoamisen paineita opettelee leipäkkäämään pysähdellen ja halkeamaan kurkistellen sekä täyttämään luovasti tyhjää tilaa jammaten. Niin ikään voi hakea tuntumaa siihen, kuinka flarettava halkeama on oikeasti liian ulospäin avautuva eikä mentaalinen häikkä.

Kattohalkeamatreeniä Maskussa: Kahvojen ketju, 2010. @Heikki Karla
Parhaat kengät halkeamakiipeilyyn?
Tilaa saa olla totuttua enemmän ja varpaat suoremmassa kuin hänkkien painamisessa. Tossun ei kuulu näyttää petolinnun nokalta. Kumia olisi hyvä olla muuallakin kuin kengän pohjassa. Kapeisiin halkeamiin jotain sen tyyppistä kuin La Sportivan Barracuda. Näin sitä jalkaa jammataan. Nämä suositukset ovat toisarvoisia silloin, kun halkeama on niin katoava, että jalka joka tapauksessa astutaan vain saumaan, reunaan ja listoille. Offareissa taas koko nilkan peittävät kengät ovat mainiot. Teippi kun joko unohtuu tai ei edes pysy luiden päällä, ja jaloista tulee veripalttua.

Teippi vai jammihanska? Vai onko ne jekuttamista?
Meille tuli varmaan Suomen ensimmäiset jammihanskat, mutta itse vieraannuin niistä. Olen aivan sinut halkeamakivun kanssa, mutta murtuneet rystyseni eivät tykänneet jammihanskojen tuomasta paineesta. Saan työnnettyä hankalahkoon 2,7 senttiä levään halkeamaan käden niin, että suurin osa kämmenselästä on halkeamassa. Hanskoilla tällainen etu on menetetty. Toisaalta nahkaansa ei kannata puhkoa liian syvälle, sillä ruvet eivät oikein pääse paranemaan jammauskauden aikana. Jekuttaminen on suhteellista. Tsekissä minulle sanottiin, että täällä kuuluu käyttää jammihanskoja. Jotain epäilyttävää niissä silti on. En ole aivan varma niistä oppimisen kannaltakaan. Hanskoilla voi selvästi päästä jammaamisen epäintuitiivisuuden yli ja oppia tekniikkaa, mutta monet, jotka näin ”oppivat”, läiskivät kesästä toiseen hanskakättään halkeamaan kuin kuollutta lahnaa. Liputan siis teipille, jota kieltämättä kuluu paljon, myös sormiin.

Turku / Vakka-Suomi vs. Muu maailma. Onko tuota asetelmaa enää?
Turku kustavilaistui riittävästi, sitten muu maailma. Sellaiset pääkaupunkiseudun komistukset, joita toistakymmentä vuotta sitten kierrätin Vakka-Suomessa, tulevat nykyään Kustaviin kevätjammeille ja lähtevät sitten urheasti tavoittelemaan vaikka mitä Amerikan-halkeamia. Trädi ei ole enää vain vanhan koulun seikkailua ja heksujen kilkuttelua, vaan ihan pätevä vaihtoehto sporttikiipeilylle ja boulderoinnille. Toisaalta trädi ei ole myöskään vain kovinta kovaa, vaan se voi olla myös kepeä ja ei-niin-greidillinen tulokulma kalliokiipeilyyn. Vakka-Suomen kiipeily-yhteisö on laajentunut ja leudontunut. Kaikenlaista hyvää tapahtuu koko ajan, ilman että vuoden 2002 alkuperäisen kultin pojista on siinä kukaan mukana.

Siisteimmät kiipeilykohteet maailmalla?
Utahin Indian Creekin hiekkakivihalkeamien keskittymä panee pään pyörälle ja tekniikan testiin. Näkymä on upean länkkäri. Yosemitengraniittidoomit taas olisivat pyhiä, ellei muita ihmisiä siellä olisi niin paljon. Espanjassa Los Mallos de Rigloksen konglomeraattikiipeily on huikeaa ja luonnollisilla varmistuksilla erittäin mielenkiintoista. Cornwallissarantakalliokiipeily ja kikkailu vuoroveden kanssa toteutuu todella luonnon elementtien törmäyskohdassa. Listaa voisi pitkittää, ja olen kyllä viihtynyt ihan kaikkialla. Edellä mainituissa ”siistiys” kuitenkin tarkoittaa maisemaa ja seikkailua erityisen vahvalla tavalla.
Sporttikiipeily hyvissä maisemissa on enemmän kuin okei: Setesdal 2014. @Heikki Karla
Ehdottomat visiittikohteet Turun seudulla (kiipeilymielessä)?
Turussa on pieniä city-kallioita siellä täällä. Luolavuoren kaupunginosassa ja Ravattulan Muikunvuorella voi kompaktilla alueella sekä boulderoida että kiivetä köydellä. Turun lähiseudulla on vanhoja ja uudehkoja, vähän tunnettuja kiipeilykallioita, sellaisia kuin Rymättylän Kööpelivuori, Naantalin Härmälänrotko ja Paimion Louruvuori, joilta löytyy paljon hienoja reittejä niin trädinä kuin sporttina. Idempänä maakunnassa Sauvon ja Salon kalliot tekevätkin sitten reittitarjonnasta ylitsepursuavan. Varsinais-Suomi on kiipeilymielessä antoisaa seutua. Turunvuoren kaltaiset kalliot ovat harmi kyllä sijoittuneet Suomen kartalla liian etäällä Turusta.

Milloin omat nousut Hiidenkirnuun tai Luomukseen? Vai onko niiden aika mennyt jo ohi?
Luomusta en ole noteerannut, mutta Hiidenkirnuakoetin viimeksi vuonna 2004. Jäi silloin yläosasta vaikea pala tekemättä. Nyt kun siihenkin on ratkaisu keksitty, olisi kiva käydä noilla neuvoilla yrittämässä. Vaan onpa totuus myönnettävä: en jouda enää reissaamaan projektien perässä entiseen malliin. Yleisemmin sellaisen kiipeilyn aika, jossa kaikki muu on projekteille alisteista, meni jo. Siitä pitää kolme pientä Ollilaa huolen. Heistä patti parantukoon.

Terveisiä Lukijoille?
Kiipeilijäksi tuleminen on aikuisen ihmisyyden molekularisaatiota alkutekijöihinsä ja jonkin muun emansipaatiota. Saavutettu kiipeilijyys ei edes vaadi mitään representaatiota itsestä kiipeilijänä – ei tällaisia haastattelujakaan – sillä kiipeilijät ovat intensiteettejä, nopeuksia, liikkeitä, nälkää, halua. Kiipeilijäksi tuleminen on käsillä myös silloin, kun mentaalinen topografia ja fyysinen geografia eivät käy yksiin: kun on omimmillaan siellä, missä ei juuri nyt ole, ja kun on ulkopuolinen siinä, missä on pakotettu olemaan. Virtuaalisluonteisen elämäntapansa jähmettämällä nykyihmiselle minkä tahansa halkeaman reaalisuudesta voi tulla identiteetin hajautumisen rajamerkki. Taival kaukaisille kallioille onkin pakomatka, joka jättää paitsi käsiin myös kiinteään minuuteen repaleisen pureman. Sen sijaan, että tekisitte kiipeilystänne ajan hengen ilmausta, antakaa kiipeilyn mieluummin pelastaa itsenne nykyisyydeltä!